Suhteen särkyessä, kumpaan koskee ja kuinka paljon?

Minun oli tarkoitus kirjoittaa miehen tuskasta eron keskellä. Mitä enemmän kirjoitin, sen selkeämmin tajusin, etten pysty kirjoittamaan miehen suulla hänen tavastaan surra. En ilman, että tekisin hänen tuskastaan totuudenvastaisen. Mutta koska kirjoitan paljon parisuhteesta ja asioista, jotka ärsyttää, ahdistaa ja lopulta erottaa, ehkä sittenkin on aihetta sanoittaa se, että erossa tosiaan särkyy yhteisen elämän (ja naisen) lisäksi, myös se mies. 

Lähtökohtani tälle kirjoitukselle on kuitenkin se, etten pysty erottelemaan surua sukupuolen perusteella. Ei mies ole suojassa särkymiseltä eikä pippeli toimi panssarina pahalta. Ei heidän kipunsa ole mitenkään miehisempää tai kauniimpaa katseltavaa.

Yhteisen elämän särkyminen meidän jokaisen on helppo käsittää. Särkyminen on sitä, että jaetaan Hackmanin keittoastiat ja kaukaiset sukulaiset. Se on sitä, että rakkaudesta alkaneelle tarinalle laitetaan piste. Sen pituiseksi luodaan se. Parisuhteen särkyminen ei aina saa meitä ihmisiä särkymään, koska ei jokainen ero ole maailmanloppu. Mieskin voi iloita parisuhteen päättymisestä, päästäessään irti ihmisestä, jonka varjossa tai vallan alla on elänyt ehkä vuosienkin ajan. Mutta joskus se on, maailmanloppu ja silloin se saa, särkymään. Eikä meistä kukaan ole suojassa siltä, särkymiseltä.

Kun ihminen särkyy ei kuulu hiljaista, hetkessä ohimenevää helinää. Vaikka kipu repisi kaikkia sisäelimiä eri suuntiin, meidän palaset ei leviä pitkin keittiön lattiaa eikä niitä voi siististi lakaista pois silmistä. Me kannamme palasia sisällämme. Koska olemme ihmisiä. Siinä miten me palaset kannamme tai miten aikanaan palasista jälleen ehjän kokonaisen ihmisen rakennamme, sen jokainen yksilö tekee tavallaan. 

Pahimmillaan ero koskee niin kovasti, että kuolema alkaa kiehtomaan

Olen itse pahimman erotuskan aikana kiljunut äänellä, jota en edes itse tunnistanut. Olen itkuhuutanut kerälle käpertyneenä kotimme terassilla. Maannut loskassa marraskuisena sunnuntai iltana. Tuntematta kylmyyttä. Olen myös haukkunut ja huutanut, anellut niin anteeksiantoa kuin myös sitä, että toinen antaisi minun vain mennä. Mutta yhtä lailla olen katsonut, kuinka vahvaksi kasvatettu, iso mies itkee. Kuunnellut, kuinka hän toisena hetkenä pyytää hiljaisella äänellä minua jäämään ja toisena hetkenä huutaa, että olen pilannut hänen koko elämänsä. Kuunnellut, kuinka en ansaitse elämääni mitään hyvää.

Emme me siinä särkymisen hetkellä juurikaan eronneet toisistamme, vaikka teimmekin eroa. En ollut yhtään sen naisellisempi, hiljaisempi tai harkitumpi kuin hänkään. Eikä hän ollut yhtään sen tunteettomampi, välinpitämättömämpi tai tyynempi kuin minäkään.

Särkymiseen saakka meitä ei erilaistanut sukupuolemme. Ei mies kestänyt mitään minua paremmin, enkä minä naisena todellakaan toiminut mitenkään häntä sympaattisemmin. Me erosimme toisistamme vasta tavassamme käsitellä eron jälkeisiä tunteita. Siinä missä minä sain tukea ja voimaa ystäviltäni, mies kokosi itseään enemmän yksinään. Siinä missä minä hakeuduin terapiaan, mies hakeutui saunanlauteille. Siinä missä minä pelkäsin, että jään eron jälkeen ikuisesti yksin, mies kirosi kaikki tulevatkin rakkautensa. Siinä missä minä päädyin suljetulle osastolle, mies päätyi vihaamaan.

Jos emme koskaan tekisi vääriä valintoja olisiko kaikki rakkaustarinat ikuisia?

Oletko koskaan miettinyt, miksi asioiden tarkoituksen huomaa monesti vasta jälkikäteen? Minä olen. Kuinka moni meistä onkaan tuntenut surua siitä, että onnelliseksi ajateltu parisuhde tuntui loppuvan liian aikaisin ja kuinka moni onkaan toivonut, että olisi tajunnut lähteä huonosta parisuhteesta jo paljon aikaisemmin. Moni meistä on. Etsinyt vastausta kysymykseen ”miksi?”. Miksi hän lähti tai miksi minä jäin.

Ei me synnytä tänne valmis käsikirjoitus kainalossa, eikä kukaan kerro meille kehen kannattaa rakastua ja kuka tulee kaltoin kohtelemaan. Me teemme virheitä ja väärältä tuntuvia valintoja, aloitamme alusta useammin kuin oikeasti tahtoisimme. Ja aina hetkittäin me mietimme, ”miksi?”.

Paikalleen pysähtyessä ja taaksepäin katsoessaan ymmärtää elämän lisäksi ehdottomasti parhaiten myös itseään. Miksi toimin esimerkiksi parisuhteessaan niin kuin toimin, mitä tekisin toisin jos voisin: missä asioissa polkisin tiukemmin jalkaa maahan ja missä asioissa antaisin enemmän periksi. Tätä taaksepäin katsomista tekee jokainen ihminen, jossain vaiheessa elämässään.

Kun mietin jälkikäteen itseäni ja omaa käyttäytymistäni parisuhteessa, näen selvästi sen kuinka suhteen laimentuessa etsimällä etsin syitä ja oikeutusta omalle käytökselleni, niin siitä puolisostani kuin myös suhteen tilasta. Minä tarvitsin kaikki kehittelemäni syyt, jotta minun oli helpompi elää omien valintojeni kanssa, itseni kanssa. Siinä vaiheessa, kun minä odotin mieheltä ajatustenlukutaitoa ja kykyä nähdä pintani alle, toisella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin epäonnistua.

Kyllä minä näin omien erojen kynnyksellä, miten mieheen sattuu. En ollut sokea toisen kivulle enää siinä vaiheessa kun tahdoin erota. Mutta siihen asti minä tavallaan olin. Tunnoton toisen tunteille. Mutta niin eroa haluavan osapuolen usein onkin oltava. Tunnoton, että voi toimia oman tahtonsa mukaan.

Jokainen meistä haluaa tulla rehellisesti rakastetuksi

En tiedä edelleenkään kumpi osapuoli rakastaa reilummin, kestää sydänsuruja paremmin, osaa surra niin kuin kuuluu tai on irtipäästämisessään reilumpi. Ja onko sillä oikeastaan edes mitään väliä? Ei rakkaus ylipäätään ole mikään sukupuolten välinen triathlon kilpailu, jossa ainut laji on ihmisyys. Mutta sen tiedän, että aivan niin kuin minäkin, niin aivan samalla tavalla miehenikin toivoo tulevansa rehellisesti rakastetuksi. Samalla tavalla hänkin toivoo sitä kipinää ja kumppanuutta.

Miehet kuitenkin harvemmin lopettavat vuosia kestäneen liiton pelkästään sen kipinän puuttumisen vuoksi. He varmaan kestävät pidempään arjen mukanaan tuomaa harmautta. Sitä, ettei tunnu ihmeemmin miltään. En sano, että se olisi heistä nautinnollista tai tavoiteltavaa, mutta se ei usein ole tarpeeksi hyvä syy miehelle elää yksin. Mies ehkä useammin vaatii sen, että uusi suhde on jo aluillaan, ennen kuin hän näkee lähtemisen sen kaiken vaivan arvoiseksi. Kun taas meille naisille tunnottomuus on vuosia kestäneen suhteen jälkeen usein ainut syy minkä tarvitsemme. Vaikka olisimme itsekin olleet aivan yhtä laiskoja liekkiä ylläpitämään. Ja vaikka jäisimmekin yksin.

Uskon, että yhdessä asiassa miehet ovat taitavampia kuin me naiset. He ovat taidokkaampia surullisten tunteiden säilömisessä. He menevät metsään, kaljalle tai kalareissulle Kuusamoon. Säilömään. He säilövät, jottei kauhistuisi lapset eikä sunnuntai iltaisin soittava äiti. Mutta kyllä hekin murtuvat murheiden alla. He kuuntelevat, yksin, pimeässä, kalsarit jalassa, Topi Sorsakoskea tai Iron Maidenia. Yhtä kaikki, he säilövät.

Kyllä miesten varmasti oletetaan olevan vahvempia kuin naisten. Kuin heidät olisi luotu kestämään mitä vaan. Joskus heihin kuitenkin koskee enemmän, ihan vaan sen säilömisen vuoksi. Suru syö ihmistä sisältäpäin, aivan niin kuin vihakin. Se pureutuu sisuskaluihin ja tekee henkisestä tunteesta fyysisen. Kun jotain itselleen tärkeää särkyy, jokaisella meistä on oikeus olla rikkinäinen. Jokaisella vahvaksi kasvatetulla miehelläkin.

ARKISTO