Rohkea rakkaus ei vaadi rommikolaa Rhodoksella

Parisuhteen laatuaika. Onko laatuaika laadukasta vain jos sitä vietetään minimissään 100 kilometrin päästä kotoa, ilman lapsia, pienesti päissään, yhdessä puolison kanssa, joka joinakin päivinä muistuttaa enemmän perseelle ammuttua karhua kuin sitä ihmistä, jota loppuelämän lupasit rakastaa?

Minulle laatuaika on sanana huuhaata ja hössötystä. Pahimmanlaatuista arjen aliarvioimista. Jos yhteisiä keinoja pärjätä parisuhteen toisinaan harmaassakin arjessa ei ole, niin silloin ehkä ainut puolison kanssa tehtävä vuosittainen kesälomareissu kannattaa suunnata Puolangan pessimismipäiville ja sekin lokakuussa. Siellä ei haittaa edes mököttävä kumppani.

Meidän vuoksi minä mieltäni osoitan

Ihan jokainen meistä ansaitsee ja haluaa tulla huomatuksi juuri sellaisena kuin olemme. Ja parisuhteessa sitä pitää usein itsestäänselvyytenä, että tässä suhteessa, tämän ihmisen kanssa, minut nähdään ja minut huomioidaan, juuri näin epätäydellisenä ihmisenä kuin olen.

Oravanpyörämäinen arki yhdistettynä siihen ettei ne toiveet välttämättä siitä huomatuksi tulemisesta toteudukaan, johtaa helposti siihen, että alkaa aikuisen ihmisen kurittava mökötys, jota seuraa pitkässä juoksussa arkinen kuvotus. Ja hetkeksi himmenee niin parisuhde kuin myös järkikin.

Pitkässä parisuhteessa odotamme usein myös, että se toinen ymmärtäisi meitä ilman, että sanoisimme sanaakaan. Että hän lukisi niitä olankohautuksia, niitä vihaisia ilmeitä, joita tehostamme paiskomalla kaapin ovia tai että edes niitä pitkin poskia valuvia hiljaisia kyyneleitä. Että sitten hän ymmärtäisi koskea minuun useammin, puhua minulle kauniimmin, tahtoa minua tiukemmin, että hän ymmärtäisi rakastaa minua jotenkin enemmän. Mutta miten vaikeaa onkaan sanoa toiselle ääneen se, että tahtoo toisenlaista rakastamista. Helpompaa on ajatella, että kaikki muuttuu kunhan käydään kahdestaan Kolilla, Kempeleellä tai Kroatiassa.

Ja mikään ei muutu kuin korkeintaan kahdeksi päiväksi kotiinpaluun jälkeen. Ja niin sitä päätyy käyttämään taas suhteessa valtaansa väärin, olemalla mielenosoituksellisesti hiljaa, paiskomalla niitä ovia, patoamalla tunteitaan, tehden molempien elämästä hivenen verran hankalampaa.

Tarvitseeko toimiva rakkaus tuekseen kriisiviestintäsuunnitelman

Maailma on nykyisin pullollaan parisuhteen omahoito-oppaita, tunnekeskeisiä parisuhdekursseja sekä rakastavan ystävällisyyden meditaatioharjoituksia. Meillä on kaikilla lukemattomat mahdollisuudet oppia olemaan toisenlaisia, oppia olemaan jotenkin enemmän läsnä, oppia tekemään kaikesta laadukkaampaa.

Itse en nauramatta pystyisi katsomaan puolisoani silmiin edes 40 sekunnin ajan, puhumattakaan neljästä minuutista, joiden sanotaan syventävän parisuhdetta. En myöskään tiedä milloin pystyisin pysähtymään 10 minuuttia kestävään halaukseen vaikkei minulla olisikaan vakituista kiirettä. En vaan ymmärrä miksi rakastamisesta on tehty niin kamalan vaikeaa. Miksei enää riittäisikään se, että päästää toisen lähelle, on itse tietoisesti läsnä, unelmoi yhdessä ja tahtoo vaikkei aina huvittaisikaan.

Olen itse vuosien varrella oppinut arvostamaan parisuhteessa niitä yhteisiä hetkiä kun kummankaan ei tarvitse päivän päätteeksi olla mitään kenellekkään. Riittää, että toinen on vaan siinä. Niitä joka iltaisia hetkiä kun hän toivottaa hyvää yötä ja painaa suukon edes sinne päin suutani. Ja niitä hetkiä kun nauretaan yhdessä toisen jauhopussimaisille pieruille. Sillä kyllä, pitkässä suhteessa saa kulkea myös pieruverkkareissa.

Hyvien päivien hellyys kantaa läpi huonojen päivien hiljaisuuden

Minusta tärkein työkalu parisuhteessa on ehdottomasti puhuminen. Mutta joskus on vuosien työ opetella puhumaan toiselle tavalla ettei jankkaa, ettei pyri kouluttamaan toista, ei kätke sanoihinsa moitteita toisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, eikä puhu arvoitusten kautta. Ettei sano ”kyllä sinä tajuat/ymmärrät/käsität mitä tarkoitan, kun hetken mietit”. Kuule kun en tajua ja jonakin päivänä lakkaan aivan varmasti yrittämästä. Pitäisi olla päivänselvää ettei kukaan osaa lukea ajatuksia, eikä sitä pidä keneltäkään vaatia. Jos haluaa muuttaa asioita, on uskallettava sanoa toiveet tavoista ääneen.

Olen itse jäänyt eron yhteydessä harmittelemaan sitä, että en puhunut aikaisemmin, selkeämmin, enemmän, kovemmalla äänellä, että en puhunut ymmärrettävästi sille ihmiselle, joka oli valmis rakastamaan, muttei tehnyt sitä tavalla millä minä halusin itseäni rakastettavan. On musertava tunne miettiä jälkikäteen olisinko voinut yrittää enemmän, saada suhteen toimimaan paremmin, olisinko itse voinut toimia jotenkin toisin. Joten niin pitkään kun hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja, lupaa, että yrität itse enemmän.

Parisuhde on kuin vuodesta toiseen toistuva triathlon, jossa vaaditaan välillä niin huoltojoukkoja kuin myös tahtoa jatkaa eteenpäin, huolimatta uintiosuuden korkeasta allikosta. Sillä kaiken kestävä rakkaus rakennetaan juuri niissä arjen myrsyissä eikä suinkaan niiden rommikolien ääressä Rhodoksen auringon alla.

ARKISTO