Pikkulapsiarjessa ei aina jaksa tuunata tunneyhteyttä

Meillä on todella puhelias ja eloisa lapsi. Nuo ovat koodinimiä sanoille äänekäs ja vilkas. Hän on myös äärettömän avoin ja rehellinenkin. Muutaman kerran kauppareissulla olen miettinyt olisiko liian myöhäistä piiloutua ja leikkiä ettei tuo lapsi ole minusta lähtöisin, mutta aina olen auttamattomasti myöhästynyt. Kerran, pojan ollessa kolmevuotias, menimme pienen kylämme, pieneen sekatavarakauppaan ostamaan muurahaisansoja. Hän huusi kolmevuotiaan kirkkaalla äänellä jo kaupan kynnykseltä, että ”tultiin hakemaan mulkkuansoja”. Oli liian myöhäistä piiloutua mihinkään. Myöhäistä se oli myös silloin, kun tuossa samaisessa kaupassa, poikani tuijotti punatukkaista kassarouvaa harvinaisen pitkään ja kysyi ”oletko sinä se hammaspeikko?”. On hän myös kysynyt itselleen kesätöitä kylämme K-marketista. Ollessaan viisi.

Perheemme kasvoi surun siemenestä

Äitiyteni ei alkanut yhtä humoristisesti, eikä edes onnellisesta odotuksesta vaan se syntyi surun siemenistä. Se on ikuisesti osa minun tarinaani. Kun ensimmäinen lapsemme, Ada, kuoli eikä kuolemalle löydetty mitään syytä, oli odotuksen lisäksi kamalan pelottavaa tulla pian uudestaan raskaaksi. Toisen raskauden yhteydessä minulta löydettiin kohdunkaulan synnynnäinen heikkous, jonka johdosta keskenmenon riski on valtavan suuri. Ainut hoitokeino, jolla raskauden eteneminen pystytään tuossa tapauksessa turvaamaan on kohdunkaulan ompeleminen kiinni tarpeeksi pitkältä matkalta, jonka lisäksi odottava äiti yleensä määrätään vuodelepoon. Minä päädyin olemaan neljä kuukautta sairaalassa täydellisessä vuodelevossa. Sairaalassaoloaikana aloin käymään vaihtokauppaa Jumalan kanssa. Rukoilin, että jos saan pitää tämän lapsen, hän voisi sen sijasta ottaa minun henkeni. Niiden kuukausien aikana, jotka vietin siinä yhden hengen sairaalahuoneessa, makuuasennossa, minulta katosi kyky toimia kriisitilanteissa.

Ensimmäisen lapsen kuolema ja toisen lapsen pysäyttävä raskaus olivat minulle niin voimakkaita kokemuksia, että ne vaikuttivat suuresti minun tapaan olla äiti ja vaimo. Lapsi muuttaa aina parisuhteen dynamiikkaa ja se muuttaa sitä varsinkin tilanteessa, jossa toinen tekee vanhemmuudestaan suorituksen, jossa ei missään nimessä saa epäonnistua. Niin minä tein. En elänyt enää 17 yhteisen vuoden jälkeen ”meille” vaan sille taivaanlahjalle, joka meille vihdoin suotiin. Ja se teki pitkässä juoksussa ”meistä” mahdottomuuden.

Pojan syntymän jälkeen koin arjessa valtavaa yksinäisyyttä, pelkäsin kaikkea koliikista kätkytkuolemaan ja toinen vaan hakkasi halkoja. Hän oli koko ajan enemmän omissa oloissaan ja useimmiten huonolla tuulella. Ja niin hänen arvonsa minun silmissäni laski. Hänen olisi kuulunut olla lapsestaan yhtä onnellinen ja haltioissaan kuin minäkin olin. En tuolloin tiedostanut, etten antanut hänelle tilaa tai oikeutta olla sellainen haparoiva isä kuin hän alussa oli ja en antanut hänelle myöskään mahdollisuutta kasvaa meidän rinnalla. Minun silmissä oli vain yksi tapa olla aidosti kiitollinen vanhempi ja se tapa oli minun. Ainut oikea tapa oli kiikuttaa lapsi muutaman kuukauden ikäisenä vyöhyketerapiaan, ihan varmuuden vuoksi, ettei vaan iske koliikki. Ainut oikea tapa oli natsimainen päivärytmi, josta ei saanut poiketa mistään syystä. Ainut oikea tapa oli leikkiä lapsen kanssa siellä lattialla aamusta iltaan, koska niin rakastavat vanhemmat tekevät. Ja niin ne pikkulapsivuodet tekivät meillekin sen, mitä ne monelle muullekin kehnoissa kantimissa oleville parisuhteille tekevät. Ennen pitkää erottivat, koska ei huvittanut tuunata enempää.

Oman jaksamisen rajoilla on työlästä panostaa parisuhteeseen

Aika onneksi tekee tehtäväänsä. Meidän perheessä se teki sitä meissä jokaisessa erikseen. Yhdessä siihen ei ollut mahdollisuutta. Minua se kasvatti ja opetti olemaan äiti, joka ei pelkää joka päivä menettävänsä lastaan. Opetti sanomaan, että äidin olemassaolon tarkoitus ei ole sirkushuvien keksiminen. Opetti tajuamaan, että minuakin saa väsyttää, ärsyttää ja ahdistaa. Ja aika usein niin tekeekin. Opin tajuamaan myös sen, että saan istua pöntöllä hetken verran tarvetta pidempään, jos hermokapasiteetti latautuakseen sitä vaatii. Niin tekee jokainen hyvä äiti. Vetää tarpeen tullen henkeä.

Mitä tulee kaiken opitun jälkeen parisuhteeseen ja sen hoitamiseen, niin usein arvostan iltaisin edelleen hiljaisuutta. Harvoin minulla enää puoli ysin uutisten jälkeen on päällimmäisenä mielessä tunneyhteyden tuunaaminen, parisuhteeseen panostaminen. Arki väsyttää, oli lapsia tai ei. Oli alla menetyksiä tai ei. Minä ainakin olen usein iltaisin kuin Räkkäri-marketin tiskiltä ostettu suojakaasupakattu lahna, vetelä.

Meidän pari vuotta kestäneen eron ja sitä seuranneen yhteenpaluun myötä, olemme vanhempina oppineet jakamaan vastuuta arjesta, ottamaan ja antamaan omaa aikaa toisillemme, puhumaan siitä mikä arjessa ärsyttää ja mitä asioiden eteen tulisi tehdä, että meillä kaikilla olisi tässä perheessä hyvä olla.

Minulla on ollut pitkä tie tajuta ja hyväksyä se, että ikävä kyllä kukaan meistä ei muutu täydellisiksi ihmiseksi sinä hetkenä kun meistä tulee vanhempia. Me teemme virheitä lapsista huolimatta. Ei yhdenkään lapsen mukana saa laitokselta kotiin myös Sinkkosen Jaria. Harvoin myöskään siinä kellokorttien ja kehityskeskusteluiden värittämässä arjessa riittää mielenkiinto tai aika pläräämään läpi oppaita, jotka kertovat kuinka onnellinen lapsi oikeasti luodaan. Haluan uskoa jatkossakin siihen, että riittää kun teen päivittäin parhaani, vaikka joinakin päivinä menisinkin sieltä mistä aita on matalin.



ARKISTO