Olematon itsetunto tekee elämästä hetkittäin harmillisen hankalaa

Kuinka moni on joskus toivonut olevansa toisenlainen? Toivonut olevansa kaunis, ketterä, rikas, rakastettu, onnellinen tai edes omalaatuinen? Mutta aina kuitenkin päätynyt ajattelemaan olevansa jotenkin onneton kömpelö, joka ei ansaitse rakkautta, koska on ruma ja rikkinäinen. Minä olen.

Nykyisin minä käytän tyytyväisenä mummokalsareita, koska ne levittyy niin laajalle, etteivät mene vahingossakaan mytyksi persevakoon. Minulla on jenkkakahvoja kainaloissakin ja raskausarpia navan korkeudella. Minun jalkakarvoista saisi toisinaan letitettyä näppärillä sormilla rastoja ja luoja on suonut minulle sirkkeliä muistuttavan lauluäänen. Olen kaikkea tuota ja vielä enemmänkin, mutta silti mikään noista asioista ei ollut syypää siihen, että minun itsetunto oli muutama vuosi sitten yhtä suuri kuin ämpärissä lilluvalla viledalla: sitä ei ollut. Enkä usko olevani ainut keski-ikäinen nainen, joka on pystynyt kätkemään tämän asian läheisiltään, ystäviltään tai työkavereiltaan, sillä meitä on monia.

Ei ole mitään rakettitiedettä, että hyvä itsetunto saa olon tuntumaan arvokkaalta ja huono itsetunto tekee sitten juuri päinvastoin. Hyvän itsetunnon omaava ihminen uskoo enemmän yleisesti hyvään, näkee kaikkialla mahdollisuuksia ja ei mittaa omaa arvoaan vertaamalla itseään muihin. Huonon itsetunnon omaava ihminen pelkää yksinkertaisesti enemmän. Näkee tummia pilviä kirkkaalla taivaalla ja kokee jäävänsä pilvien lisäksi myös toisten ihmisten varjoon. Huonon itsetunnon omaava ihminen ei luota itseensä. Ei omaan vetovoimaansa tai kykyihinsä. Hän pelkää. Hän pelkää ehkä juuri niiden jenkkakahvojen ja jalkakarvojen vuoksi. Tai sitten hän pelkää, koska hänet on joskus jätetty, häntä on kiusattu tai joskus jopa henkisesti kidutettu. Ja niin sitä huomaamattaan arvostaa itseään aina vaan vähemmän.

Minun kohdalla itsetuntoa söi päätökset, joita pidin pitkään virheinä. Muistan ikuisesti joulun noin neljän vuoden takaa, jonka vietin eron myötä ensimmäistä kertaa yksin. Muistan miltä tuntui herätä jouluaattoaamuna yksin, kodissa, jossa ei tuoksunut kinkku eikä kukaan ollut estelemässä minua kurkkimasta pakettien sisälle ennen ilta kuutta. Sinä jouluna minä itkin. Istuin sohvan nurkassa, kuuntelin Lionel Richietä ja itkin. Tunsin olevani maailman suurin epäonnistuja ja mietin miksen saanut mitään kestämään. Ja voi taivas miten minä pelkäsin. Minä pelkäsin, että olisin ikuisesti yksin. Etten koskaan kelpaisi kenellekään. Se tunne oli kertakaikkisen musertava. Sinä jouluna ei paljon kulkuset kilisseet. On vaatinut aikaa ja terapiaa, jotta ymmärsin, ettei kukaan katso minua samoilla silmin kuin minä itse katson ja kuinka se pahin kriitikko olen minä itse.

On raskasta rakastaa riittämättömyyttä tuntevaa ihmistä

Veikkaan, että moni on joskus kehoittanut ystäväänsä tai puolisoaan rakastamaan ja ylipäätään luottamaan itseensä enemmän. Osa on kuitenkin on tietyllä tavalla tuollaisten kehoitusten ulkopuolella. Siinä missä joku päätyy hakemaan huonoon itsetuntoon vertaistukea vaihdevuosifoorumeilta, toinen muuttuu vaan hiljaa henkisesti harmaaksi. Joku taas kasvattaa kovan ulkokuoren, jonka taakse vaan harvat pystyvät näkemään. Ei myöskään pidä unohtaa niitä tosielämän Ansa Ikosia, jotka valitsevat tehdä elämästään helposti kadehdittavaa, kätkemällä kaiken huikeuteen. Kaikkien näiden tapojen taakse kätkeytyy ihminen, joka ei halua tulla nähdyksi keskeneräisenä. Vaikka ainut kuka hänet sellaisena näkee on hän itse.

Minun kompastuskiveni on ehdottomasti aina ollut valtava tarve miellyttää muita ihmisiä. Tein sitä jo aivan pienenä lapsena, oman tahtoni kustannuksella. Käyttäydyin niin kuin minun odotettiin käyttäytyvän. Ja jatkoin opittua käytöstapaa parisuhteessakin, edelleen oman tahtoni kustannuksella. Jos en pystynyt miellyttämään, niin sitten sovittelin. Olin varmasti hetkittäin todella rasittava ”aivan sama” ihminen. Nykyisin en itse kestä ihmisiä, joilla ei ole mitään mielipidettä vaan joille aina kaikki käy.

Tiedän myös, että on äärettömän raskasta rakastaa ihmistä, joka jatkuvasti tuntee riittämättömyyttä ja siksi myös pelkää. Pelkää menettämistä, pelkää eilistä ja varsinkin huomista. Se tekee oikeasti arjesta raskasta. Ei kukaan jaksa loputtomiin asti pitää toisen päätä pinnalla parisuhteessa. Siksikin on elintärkeää opetella rakastamaan itseään, että voi niin halutessaan luoda jotain kestävää toisen ihmisen kanssa. On parisuhteen hyvinvoinnin kannalta tärkeää tiedostaa, että suurin osa meistä on siinä missä on, aivan vapaasta tahdostaan, joten jos toinen on mennäkseen, niin sitten hän menee. Ei siinä auttaisi, että olisi Miss Helsinki, Tampere, Turku tai vaikka edes menneen vuoden Miss Märkäpaita. Emme ole, emmekä pysty olemaan, vastuussa toisen ihmisen valinnoista. Emme pysty pakottamaan ketään rakastamaan meitä, vaikka meillä kuinka olisi sheivatut sääret.

Henkisesti hyvinvoiva ihminen ei tarvitse muiden ihmisten palvontaa

Tänä päivänä sosiaalinen media mahdollistaa meille jokaiselle sen, että voimme halutessamme tehdä elämästämme huikean hienon ja kadehdittavan shown. Ja niin moni tekeekin. Moni parisuhde saa onnellisemmat puitteet kuin mihin ne oikeasti nojaakaan ja moni huonon itsetunnon omaava ihminen esittää olevansa levollisempi kuin oikeasti onkaan. Teini-iässä kadehdimme toistemme nappiverkkareita ja hiekkapestyjä Leviksiä, keski-ikäisenä kadehditaan terveellisiä elämäntapoja ja tiputettuja kiloja, Teneriffalle suunnattuja lomamatkoja ja miehiä, jotka hierovat hartioita.

Itse en tiedä kuin yhden tavan kehittää itsetuntoa. Monesti meitä kehoitetaan listaamaan asioita. Listaamaan kaikki ne asiat mitkä meissä on hyvää, nostamaan esille asioita, joiden vuoksi minun tulisi rakastaa minua. Kokeilin tätä joskus ja tajusin vain kuinka vihaankaan kaikenlaisia listoja. Sain ylös ainoastaan huumorintajuni. Mutta siitäkään ei ollut pian enää apua, kun tajusin etten saanut itsestäni irti enempää. Alkoi melkein itkettämään. En siis usko listojen voimaan. Enkä myöskään usko siihen, että minun pitäisi aloittaa jokainen aamu henkisellä matkalla itseeni ennen sitä oikeaa aamu aerobista. En vaan pysty seisomaan peilin edessä heti herättyäni ja kehumaan itseäni, hetkellä jolloin näytän tarhapöllön ja pallokalan risteytykseltä. On vaikeaa katsoa kohti sisäistä kauneutta, kun oma naama lähinnä naurattaa. Avain hyvään itsetuntoon ei ole minusta minkään listan takana. Voi kunpa se olisikin niin helppoa, mutta kun ei ole. Vaikka listaisimme kaikki vahvuutemme ja heikkoutemme ja ottaisimme päivittäiseksi tehtäväksemme vaalia ja vahvistaa niitä, niin väitän, että arki ajaa edelle. Sillä jos ei nälkää, palavereja, lapsia, miehen tarpeita, jääkiekkotreenejä ja pilatesta voi työntää syrjään, niin itsensähän aina voi. Niin helposti se käy. Oman ajan ottaminen ei ole helppoa ihmiselle, joka ajattelee, ettei ole sen arvoinen.

Minun tapa kehittää itsetuntoani on ollut alkaa uskomaan. Uskomaan siihen, että elämä on kaunista ja hyvää. Että minä ansaitsen olla onnellinen. Jokainen meistä ansaitsee. Sinäkin ansaitset! Olen opetellut irroittamaan virheideni ylivaltaa minusta. Olen opetellut antamaan anteeksi itselleni. On kuin ympärilläni olisi vuosien ajan ollut tiukka nyrkki ja minä olen ponnistellut ja pakottanut yhden sormen kerrallaan irrottamaan otettaan minusta. Olen opetellut hyväksymään myös sen, että kyse ei ole minun epäonnistumisesta, minun puutteistani, mikäli joku toinen ihminen on onneton. Ja aina joku jossain on.

ARKISTO