Muutto maalle tuntuu hetkittäin virheeltä vieläkin

Vuosien saatossa lukemattomat ihmiset ovat muuttaneet maalta kaupunkiin. Joku etsii uusia mahdollisuuksia, toinen rakkautta ja kolmas lähtee, koska tuntee tukehtuvansa jos jää. Harva kuitenkaan lähtee ihan vaan huvikseen. Minä kuitenkin lähdin. Toiseen suuntaan tosin, muuttaessani kaupungista maalle. Ajattelin tuolloin elämän olevan maalla täysin toisenlaista kuin mitä se sitten olikin. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Muutin noin 10 vuotta sitten Korsosta mieheni kotitilalle, pienelle paikkakunnalle Pohjois-Karjalaan. Korso ei ole mikään Etelä-Suomen maineikas juppilähiö, jossa kiireisten ihmisten kantapäitä koristaa Manolo Blahnikit. Korso on lähiö, osittain karukin sellainen. Tunnettu Ankkarockista ja pelottavasta maineestaan. Se on joskus äänestetty jopa Suomen kolmanneksi karmeimmaksi paikaksi. Mutta silti jokainen siellä asunut, on ylpeä Korsosta ja korsolaisuudestaan. Niin minäkin olen. Ja veikkaan, että olisin tuntenut aivan samanlaista koti-ikävää vaikka olisin aikanani muuttanut Polvijärven sijasta Hankoon tai Haapavedelle.

Tunne ulkopuolisuudesta satuttaa ja saa voimaan pahoin

Aina uusien asioiden ja muuttuvien tilanteiden kohdalla meidän oma asenne ratkaisee sen miten suuren työn joudumme tekemään tottuaksemme niihin. Minulla kesti toivottaman pitkään tottua kolmeen asiaan maalle muutettuani: ulkopuolisuuden tunteeseen, pitkiin välimatkoihin sekä pimeyteen.

Maaseutu ei ole mikään onnela, missä keskitytään vaan keräämään tatteja ja imeskellään kuusenkerkkiä kuutamossa. Ihan yhtälailla täälläkin on ihmisillä kiire vaikkei täällä ruuhkissa tarvitsekaan istua. Ihan yhtälailla täälläkin leimataan kellokortteja ja kiirehditään päiväkotipalavereihin. Käydään automarketeissa perjantaina töiden jälkeen ja syötetään lapsille toisten äitien tekemää maksalaatikkoa. Ihan yhtä lailla täälläkin on arkeen väsyneitä äitejä ja työhön pakenevia isähahmoja, rikkimenneitä ydinperheitä ja oikeasti yksinäisiä ihmisiä.

Se tietynlainen ulkopuolisuuden tunne johon täällä törmäsin oli jotain mihin oli todella vaikeaa asennoitua. Yhtäkkiä en ollutkaan osa mitään isompaa joukkoa, vaan se muualta muuttanut, vieraiden silmissä ylpeäkin ihminen. Ja sen tajuaminen satutti, koska keinot puolustautua muiden ihmisten mielipiteitä vastaan olivat aika vähäisiä. Ovat toisinaan sitä edelleenkin. Mutta ne ihmiset, joihin täällä on saanut oikeasti tutustua, ovat äärettömän aitoja, lämminhenkisiä ja syvällisiä. He ovat niitä, jotka kerta toisensa jälkeen saavat minut tuntemaan, että olen siellä missä minun juuri nyt kuuluukin olla.

Mitä tulee pitkiin välimatkoihin, niin täällä ei lähdetä niin vaan edes Kelaan tai kiinalaiseen ravintolaankaan, sillä mikään ei ole vain ”nurkan takana”. On myös sanomattakin selvää, että ei täältä lähdetä myöskään ex-tempore tyttöjen kanssa Tallinnan risteilylle tai keikalle Hartwall areenalle, ei ainakaan ilman kuukausia kestävää suunnittelua, lomittajaa ja lomapäiviä. Mutta täällä tehdään toisenlaisia muistoja. Täällä vietetään ystävien kanssa aikaa mustikkametsässä, Kolin kallioilla, toistemme grillimajoissa tai pakkasessa punaviinipäissämme paljuillen. Yhtä tärkeitä ja mieleenpainuvia hetkiä puitteista huolimatta tai juuri niiden vuoksi.

Kolmas asia mikä minuun vaikutti suuresti maalle muutettuani oli pimeys. Pimeys sai täällä aivan uudenlaisen merkityksen. Uskotteko, että aikuinen nainen voi oikeasti itkeä tolpan perään minkä päässä on valo. Siinä hetkessä sitä tuntee kaikkea muuta kuin ylpeyttä omista valinnoistaan. Mutta pimeydestä voi myös oppia nauttimaan. Kynttilänvalosta ja mitääntekemättömyydestä, jonka pimeys tavallaan oikeuttaa. Otsalampun ystäväksi tuleminen vaatii tosin ällistyttävän paljon aikaa.

Olen löytänyt lukemattoman määrän syitä vihata tätä paikkaa

Vaikka maaseutu ei onnela olekaan, on täällä mahdollista olla onnellinen. Ilman muuta on, ihan niin kuin missä tahansa muuallakin. Ei minulla esimerkiksi ollut kaupungissa omaa kasvimaata eikä kotimetsää, jonka kannon nokkaan pystyin mennä mököttämään, hetkinä jolloin ihmiset alkoivat aidosti ahdistamaan. Täällä voi tosiaan lähteä ulos ilman, että näkee ainuttakaan ihmistä. Unohtamatta tähtiä taivaalla. Ne tuntuu olevan täällä lähempänä kuin koskaan Korson katuvalojen alla. Ja mitä enemmän tulee ikää, sitä tukevammin jalat ovat kiinni tässä maassa ja tämä maa on harvinaisen kaunis.

Olen usein viime vuosien aikana miettinyt määrittääkö minua menneisyyteni vai valintani? Tahdon uskoa, että valintani. On oma valintani olenko onnellinen vai onneton, asuinpa sitten maalla tai kaupungissa. Ja aivan liian pitkään valitsin olla onneton. Milloin syynä on ollut maaseudun vähäiset tai olemattomat mahdollisuudet, milloin monttuiset hiekkatiet, suola-autojen puute tai kaupankassoille liian pitkäksi aikaa juttelemaan jäävät ihmiset. Olen kyllä löytänyt lukemattoman määrän syitä vihata tätä paikkaa. Pikkuhiljaa ymmärrän kuitenkin ehkä paremmin sen, että valinta on minun. Voin valittaa ja vinkua tai voin alkaa luomaan mahdollisuuksia sinne missä niitä ei muuten olisi. On ärsyttävä ja pitkäkin prosessi tiedostaa, että on itse vastuussa omasta onnestaan. Tuon prosessin yhtenä tuloksena syntyi Tahtomisen tarkoitus.

Vaikka koti on nyt näiden peltojen äärellä, metsien reunalla, niin silti minulle tuottaa edelleen hieman vaikeuksia kertoa olevani paikkakuntalainen. Se ei varsinaisesti ole tämän paikkakunnan syy, sillä täällä asuu paljon kotiseudustaan ylpeitä ihmisiä, jotka ovat äärettömän onnellisia juuri näissä unohtumattoman kauniissa maisemissa. Kyse on siitä, että minä tein aikanaan muuttopäätökseni väärin perustein, pohjatessani päätöksessä liiaksi rahaan. Minä luulin, että ostan henkistä helppoutta muuttaessani maalle. Ja koska tyhmästä päästä kärsii aina koko ruumis, niin kipuilua on päätöksen johdosta riittänyt. Kaikki asiat joita elämässä teemme väärien motiivien voimalla, laittavat meidät kulkemaan kiertoteitä pitkin. Oli tyhmää minulta kuvitella, että siitä ruuhkavuosien oravanpyörästä voi heittäytyä pois sillä, että muuttaa maalle. Ei elämä täällä ole yhtään helpompaa, hitaampaa tai harmonisempaa kuin missään muuallakaan. Enkä minä taas toisaalta pääse itseäni, enkä päätöksiäni karkuun, vaikka muuttaisin Mallorcalle, joten kotini on jatkossakin siellä missä minä milloinkin olen.

ARKISTO