Ihastuminen pitkässä parisuhteessa on kuin pitkäksi venähtänyt päiväkänni

Se hiipii onnelliseen elämään pikkuhiljaa ja huomaamatta. Se hiipii arkisiin hetkiin, varastaen hellät sanat ja huomionosoitukset. Mitä kauemmin se hiipii ja mitä syvemmälle se pääsee, se laittaa tahtomaan toisenlaista elämää.

Kynnys toisenlaiseen elämään on ikävä kyllä useimmiten uuden, entistä ihanamman, kiltimmän, kauniimman, puheliaamman ihmisen mittainen. Harvoin jätämme taaksemme ihan ok hyvän, mutta hieman väljähtäneen parisuhteen, ollaksemme yksin. Harva meistä on niin rohkea. Emme useinkaan ole valmiita luopumaan rakkaudella rakennetusta omakotitalosta, sen pihalla seisovasta farmari Volvosta ja Bookbeatin perhetilistä. Emme ole valmiita luopumaan niistä, vaikka puoliso tuntuu päivä päivältä entistä tylsemmältä ja vaikka ainut jännittävä asia elämässä onkin se saako lähi ääsmarketistä tänä perjantaina tuoretta lohta vaiko ei. Ja hiipiminen jatkuu.

Ihastunut ihminen humaltuu huomiosta

Pitkässä parisuhteessa on melko todennäköistä, että jompikumpi suhteen osapuolista matkan varrella ihastuu. Niin yksinkertaista se ikävä kyllä on. Aina oman parisuhteen ei tarvitse olla edes kuilun partaalla sen ihastumisen kynnyksellä. Onneksi suinkaan jokainen ihastus ei johda pettämiseen. Iso osa meistä tulee firman pikkujouluista kotiin ihan normaalisti vaan laskuhumalassa, ei vuosisadan salasuhteen kanssa, eikä jokainen jätä perhettään muutaman liian kauan kestäneen katseen vuoksi, vaikka sisällä liikahtaisi kuinka ja kovasti.

Mutta sitten on toisenlaisia taitekohtia. Tilanteita, joissa tahtomista todella tarvitaan, mutta sitä ei enää riitäkään. Tilanteita, joissa astuu tietoisesti näkymättömän rajan yli. Rajan ylitettyään päätyy pikkuhiljaa varastamaan hetkiä, joiden aikana siitä ennen niin rakkaasta ihmisestä tulee yhtä pitkästyttävä kuin pitkäperjantaista, uuden ihmisen nostaessa hymyn huulille niin kuin Chardonnay vappuaattona. Taistelusta tulee aika lailla mahdotonta.

Ihastumiselle on alttiimpi niinä hetkinä kun kaipaa jotain enemmän. Enemmän huomiota, enemmän kosketusta ja enemmän jännitystä. Ihastuminen voi olla valtava eloon ravisteleva voima, tilanteessa, jossa on tyytymätön elämäänsä ja kokee kaiken tylsäksi ja kovin lopulliseksi. Tilanteessa, jossa huomaa miettivänsä ”tätäkö tämä elämä nyt sitten on, tämän ihmisen rinnalla”. Ihastunut ihminen löytää kyllä perustelut itselleen tilanteessa, jossa Chardonnayn pehmeä ja täyteläinen maku saa aikaa päätähuumaavan, hullunlaisen nousuhumalan.

Aina siinä henkisessä humalatilassa ei tule miettineeksi hintalappua, jonka huomionkipeys muuttuessaan uuden onnen tavoitteluksi kustantaa. Ei siinä hetkessä astu kenenkään toisen kenkiin, ei lasten eteisen lattialla lojuviin, kuraisiin saappaisiin tai puolison hieman jo pahalta haiseviin, puhkikuluneisiin Eccoihin. Ihmisestä tulee ihastumisen kynnyksellä valtavan ja valitettavan itsekäs. Oman onnen merkitys korostuu. Sitä kuvittelee, että tämä uusi ihminen on kuin tilaustyö taivaasta, vastaus kaikkiin menneisiin ja tuleviinkin parisuhdeongelmiin. Ja sitähän ei kukaan kuitenkaan koskaan voi olla, mutta sen tajutakseen joskus täytyy kulkea kiertoteitä pitkin, takaisin lähtöpisteeseen.

Opettele sietämään epämukavuutta parisuhteessa

En usko, että kukaan meistä muuttuu hankalasti halattavaksi yhdessä yössä, joten pitäkää parisuhteessa toisianne lähellä. Koskettakaa vaikka henkisesti omillanne kipuilisittekin. Puhukaa vaikka tuntuisi, että ette löydä oikeita sanoja. Lakatkaa olettamasta, puhumasta päällekkäin, nukahtamasta suutuspäissänne, syyttämästä toisianne. Pelastakaa teidät ennen kuin ette pysty enää pahalta piiloutumaan.

Parisuhteessa paha usein tarkoittaa ulkopuolista ihmistä, joka valtaa pinta-alaa toisen sydämestä, ensin salassa ja sitten pommin lailla perheitä hajottaen. Toki joskus kauniilla tarinalla on vain melankolinen alku, joka ei kuitenkaan päädy kuvittamaan koko tarinaa. Mutta on harmillista, että tunteakseen edes jotakin, on joskus kuljettava toisten ihmisten läpi.

Uskon, että todellinen rakkaus ei koskaan kuole pyykkivuorien alle eikä sen kuulu kompastua siihen, että vuosien varrella toinen muuttaa muotojaan. Se hiipuu puhumattomuuteen, yhteisen tekemisen puutteeseen, siihen, että kuullaan muttei kuunnella, tahdotaan muttei enää tietoisesti ja ennen kaikkea siksi, ettei kestetä parisuhteen epämukavuutta. Uskon, että jokaisessa suhteessa, jossa epämukavuus muodostuu uhaksi, avautuu tilaa vieraalle ihmiselle tulla ja mennä ja viedä mukanaan se mitä vietävissä on.

Minä toivon, että muistaisimme helliä ja hoivata sitä mistä emme ole valmiita luopumaan. Mutta, että oppisimme päästämään irti siitä, mikä meiltä hiipimällä on vietävissä.

ARKISTO