Hetket ennen eroa ovat irtipäästämisen esileikkiä

Parisuhde on kuin pitkä lista Kaija Koon biisejä peräkkäin. Ensin löydetään toisesta ihmisestä jotain tärkeää ja ollaan erottamattomia. Elämä on jonkun aikaa pelkkää voittoo. Kerrotaan, että kaivataan. Sitten pikkuhiljaa sydän onkin jo hieman kallellaan ja mietitään kuka kusipää keksikään rakkauden. Tässä vaiheessa yleensä myös jommankumman poskia pitkin valuu kylmät kyyneleet. Hiljaa siinä sitten katsotaan kun jotain häviää. Eletään hetki vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla ja toivotaan, että alettaisiin jo pian unohtamaan. Itkunsekaisena ihmetellään miksei saatukaan onnellista loppua. Ennen kuin huomaammekaan, ympärillämme on joukko supernaisia, jotka muistuttavat meitä siitä, että vaikka elämä on yksi pitkä maraton, se on pakko elää vain päivä kerrallaan.

Jokainen eronnut ihminen tietää miltä tuntuu se viimeinen yhdessä vietetty yö. Miltä tuntuu kuunnella sen rakkaan ihmisen hengitystä siinä vierellä vielä sen yhden yön ajan. Miltä tuntuu ne tyynyä vasten tukahdetut kyyneleet. Jokainen eronnut ihminen tietää miten painostavalta tuo yö tuntuu.

Mutta ennen tuota yötä, on ollut lukematon määrä päiviä, jolloin tunteita on tapettu urakalla, yleensä puolisolta piilossa. Harva meistä sanoittaa ne ensimmäiset epäröinnin kynnykselle saapumiset, ajatuksensa siitä, ettei juuri nyt olekaan varma onko tämä se mitä loppuelämältään haluaa.

Ja voi luoja kuinka monen kynnyksen yli sitä pitääkään astua, ennen kuin voi sanoa olevansa päätöksestään varma. Välillä tuntuu, että juoksee kaikkien kynnysten yli takaisin sinne mistä aikoinaan lähti, koska sitä säikähtää. Päätösten lopullisuutta, omia tunteitaan ja tunteettomuuttaankin. Itse en ole koskaan tuntenut niin paljon erilaisia tunteita, kun tunsin kulkiessani kohti omaa eroani. Eniten minä pelkäsin. Sitä kuinka pärjään ilman toista. Yksinäisyyttä ja sitä, että entä jos lähteminen sittenkin on virhe. Olin myös surullinen. Surullinen siitä, etten pystynyt saamaan kiinni siitä tunteesta, joka joskus oli tuonut perhosten lisäksi myös virtahepoja vatsaan. Surullinen myös kaikista menneistä vuosista, sillä ne tuntuivat kamalan hukkaan heitetyiltä. Olin kuitenkin myös toiveikas, siitä kaikesta mikä tulisi eron myötä mahdolliseksi. Iloinen kaikista bridgetjonesmaisista fantasioista siitä, millaista sinkkuelämä tulisikaan olemaan. Ja häpeissäni. Häpeissäni, että meille kävisi niin miten ei koskaan pitänyt olla mahdollista käydä. Tunsin myös sääliä. Sääliä kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, joihin päätökseni tulisi tavalla tai toisella vaikuttamaan. Taisin sääliä siinä samassa rytäkässä jopa koiraa.

Meidän piti olla me, ikuisesti erottomattomat. Tunsin epäonnistuneeni, vaikka tajusinkin, etten ollut ainut joka epäonnistui. Mietin, onko tuo toinenkin meihin aivan yhtä väsynyt ja tunteeko hänkin olonsa aivan yhtä voimattomaksi, mutta koskaan en kyennyt sitä häneltä ääneen kysymään. Hetkittäin pakotin itseni tahtomaan tiukemmin, koska niinhän meitä kehoitetaan tekemään. Oli kauheaa tehdä päätös perheen rikkomisesta, kaikkien noiden tunteiden keskellä. Yrittää pohjata päätöstä järkeenkin, lähdenkö vai jäänkö.

Eroa hautova ihminen harvoin puhuu puolisostaan kauniisti

Moni eroa miettivä, etenkin nainen, värittää tunteitaan ja varsinkin miehensä puutteita ystävilleen. Niin minä ainakin tein. Väritin meidän tarinaa omille ystävillemme. Kerroin heille mieheni mökötyksestä, hänen tavastaan kouluttaa minua, hänen harmaista päivistään, hänen hullunkurisista ajatuksistaan koskien kotitöitä, yksinäisyyden ja arvottomuuden tunteestani, jonka hän sai aikaan, läheisyyden kaipuustani ja siitä, kuinka elämä tuntui valuvan hukkaan tämän ihmisen vierellä. Tarvitsin ystävieni tukea päätökselle, jonka olin jo tehnyt, mutta jonka toteuttamiseen uskallus ei yksin riittänyt. Monesti me naiset teemme niin, sillä ympärillämme olevat supernaiset ovat taitavia verkonkutojia, jonka varaan on eron yhteydessä turvallista heittäytyä. Miehillä tämä verkko valitettavasti monesti puuttuu. Ikävä kyllä, huomasin kaiken tuon keskellä olevani loistava kusipäiden kuvittaja. Ja vasta jälkikäteen tajusin, että tarkoitukseni oli ainoastaan saada itseni näyttämään paremmalta, omien ystävieni silmissä. Ihmisten, jotka olisivat seisoneet vierelläni vaikka olisin vain tyytynyt toteamaan, että en rakasta häntä enää. Sen kummemmin mitään selittelemättä.

Muistan, kuinka ennen eropäätöstä katsoin monesti miestäni hänen kulkiessaan talosta ulos ja mietin, miltä tuntuisi jos tuo mökötykseen taipuvainen mies ei tulisikaan enää takaisin kotiin. Että olisiko minun helpompi hengittää ilman häntä. Toisinaan toivoin hänen olevan kusipäisempi, jotenkin ilkeämpi, että saisin jonkun ”oikean” syyn lähdölleni. En ollut tekemässä lähtöä alkoholisimin tai alistamisen vuoksi. En minkään mutkat heti välittömästi suoraksi selittävän syyn vuoksi. Mietin lähtöä, koska olin tietyllä tavalla tunnoton, mutta tunsin kuitenkin oloni yksinäiseksi ja kaipasin tunnetta siitä, että olen elossa. Toivoin niin kovasti ja pelottavan itsekkäästi, että syy olisi jotenkin vain hänessä, ei minussa ja siinä, etten pystynytkään parempaan.

Minä en koskaan oikeasti puhunut miehelleni, en ennen kuin oli liian myöhäistä, hänelle. Toin muutamissa keskusteluissa esille tyytämättömyyttäni, mutta en ikinä antanut hänen ymmärtää, että ero olisi vaihtoehto. Nostin eron esille vasta kun olin jo henkisesti muualla. Parisuhteestamme poistunut. Ihminen voi nimittäin olla sisältä todella pahasti rikki ja silti elää melko normaalia elämään, ilman, että monikaan kiinnittää häneen sen suurempaa huomiota. Ilman, että hieman poissolevaa käytöstä edes kotona kyseenalaistetaan. Kyllä pyykkivuorten taakse on kuitenkin suhteellisen helppo paeta hetkinä, jolloin ei halua tulla huomatuksi.

Eropäätöstä tehdessä tappaa tiedostamattaan tahtoa toiseltakin

Harvoin mikään parisuhde yhdessä yössä kaatuu. Usein jompikumpi osapuolista on hautonut eroa mielessään jo pidemmän aikaan. Tunnelma on saattanut olla pitkään jo painostava, hiljainenkin. Ei välttämättä riitojen sävyttämä, mutta jotenkin sanaton. Minä itse haudoin ajatusta erosta useamman kuukauden ajan ja se aika on jäänyt mieleeni todella piinaavana. Pohdin yötä päivää sitä minkä tulisi muuttua, että tässä olisi hyvä olla, voinko itse muuttua, tehdä jotain enemmän, voinko oppia olemaan inhoamatta tuon ihmisen ärsyttäviä tapoja, voinko koskaan olla hänen kanssaan samaa mieltä kotitöistä tai rahan käytöstä, voinko luopua tahdostani saada omaa aikaa vaikka olenkin parisuhteessa, voinko ylipäätään olla onnellinen tuon ihmisen kanssa ja se suurin ajatus kaikista oli, että tässäkö tämä elämä on? Tuon ihmisen rinnalla? Tätäkö se nyt sitten vaan on? En suinkaan mennyt nukkumaan yhtenä iltana ja seuraavana aamuna tajunnut haluavani erota. Ei. Se prosessi, joka johti eroon oli pitkä ja vivahteikas. Otin askeleita eteen, taakse ja sivuille. Ja välillä tapoin tahtoa toiseltakin, olemalla mulkoileva olankohauttelija.

Minulla kuitenkin oli aikaa käsitellä eroa omassa aikataulussani, niinä hetkinä kun halusin. Kun taas sillä toisella, se prosessi käynnistyi vasta silloin, kun uskalsin lausua ääneen ne sanat ”haluan erota”. Hänellä ei ollut vaihtoehtoa varautua, ei samalla tavalla kuin minulla oli. Muistan kuinka vakuutin itselleni, että hänellä oli kaikki aika ja mahdollisuus huomata ilmassa aivan samat merkit mitkä huomasin minäkin ja että oli hänen valintansa olla tekemättä asioille mitään. En kertaakaan ajatellut, että hän olisi elänyt täysin onnellisessa suhteessa, koska en siinä elänyt minäkään.

Sinä itse tiedät milloin on viimeisen yön aika

Minulla ei ole antaa minkäänlaista vastausta siihen, milloin tietää onko oikea aika lähteä vai pitäisikö sittenkin tahtoa tiukemmin. Tai, että milloin on yrittänyt tarpeeksi. Joku meistä tekee päätökset mitään pelkäämättä, kun taas toinen jähmettyy onnettomaankin elämään, koska pelkää muutosta. Ainut neuvo minkä voin antaa on se, että vertaa hyvien päivien määrää suhteessa huonoihin päiviin. Ehkä sitä vertausta tekemällä pystyy parhaiten pysähtyä kuuntelemaan itseään, miettiä miltä tuntuu, tässä suhteessa, tämän ihmisen rinnalla. Minä en ole koskaan ollut mikään maailman paras ”yön yli nukkuja”, vaan olen tehnyt todella suuria päätöksiä sen hetkisen tunteen perusteella ja joskus ne päätökset ovat jälkikäteen tuntuneet hätiköidyiltä. Mutta usko minua siinä, että sinä tiedät kyllä kun/jos aika on oikea. Itseään ei pidä pakottaa lähtemään, sillä silloin on riski, että päätöstään tulee katumaan. Ja ikinä ei pidä sekoittaa hetkellistä pitkästymistä ja haluttomuutta, jota varmasti jokainen parisuhteessaan joskus tuntee, välinpitämättömyyteen, joka on aina rakkauden vastakohta.

Kaksi asiaa olen oppinut omien erojeni kautta. Ensimäinen on, että aina se sattuu. Eroaminen. Olit sitten se hiljainen eroajatuksen hautoja tai se, josta halutaan erota. Sydämen särkyminen säteilee koko kehoon ja niin sen varmasti kuuluukin tehdä. Toinen asia on, että sydän haluaa mitä se haluaa. Ikuisesti et pysty yhteisellä asuntolainalla jäämistäsi järkeistämään, sillä hyvin harvoin sydän on loputtomiin ylipuhuttavissa tahtomaan vastoin omaa tahtoaan.

Ja niin saapuu se viimeinen yö. Olet kuvitellut lähtösi lukemattomia kertoja. Miettinyt kaiken valmiiksi. Sisustanut lukemattomia kertoja mielessäsi oman kotisi. Miettinyt olisiko turkoosi vai lila sittenkin kivempi väri sohvatyynyissä. Ottanut selvää kuinka sähkösopimus solmitaan ja mitä vakuutuksia tarvitset. Tehnyt listaa Ikeasta ostettavista tavaroista. Miettinyt erojuhlien ohjelmaa yhdessä supernaistesi kanssa. Voit kuvitella kaiken muun, mutta sitä viimeistä yötä sinä et koskaan pysty etukäteen kuvittelemaan. Toivon sinulle voimia siihen yöhön. Siihen hetkeen kun hän pimeässä kääntyy vielä kerran puoleesi ja kysyy, oletko päätöksestäsi varma ja pienen ohikiitävän hetken sinä epäröit. Toivon voimia siihen hetkeen, kun olette aivan lähellä loppua. Sinä hetkenä sinuun sattuu.

ARKISTO