7 päivää suljetulla osastolla

Hänellä oli pitkä vaalea tukka, joka reunusti hänen kapeita kasvojaan. Hän laahusti pitkin käytävää katsoen ei minnekään. Hän puhui ikään kuin itsekseen, sanomatta kuitenkaan sanaakaan. Siinä hän oli, edessäni, mutta silti jossain tavoittamattomissa, ensimmäinen ihminen, jonka kohtasin kirjautuessani sisälle suljetulle osastolle.

Se oli harmaa marrraskuinen torstai päivä, kun sille samalle käytävälle saavuin minäkin.

Pimeässä on todella pimeää

Se aamu valkeni harmaana. Satoi tihkua ja oli kylmä. Hyvin tyypillinen marraskuinen sää, mitään muuta normaalia tai tyypillistä tuossa aamussa ei ollutkaan. Tuona aamuna minä halasin kolmevuotiasta poikaani pidempään kuin koskaan ennen ja itkien pyysin häntä olemaan kiltisti ja kerroin kuinka monella eri tavalla äiti rakastaa. Sitten tein sen mitä en koskaan uskonut tekeväni, minä luovutin. Muistan vieläkin sen pienen lapsen hieman hätääntyneen katseen, jonka hän lähtiessään isänsä matkaan minuun loi.

Tuota aamua oli edeltänyt vuosia kestänyt pieni piruilu parisuhteessa. Kumpikin teki piruilun lisäksi muutaman kohtalokkaan valinnan, jonka myötä rakkaus muuttui vihaksi. Oli vaan niin paljon helpompi vihata toista kuin katsoa peiliin. Niin toimii keskeneräiset ihmiset.

Matka suljetulle osastolle oli toki pidempi kuin vain tuon aamun mittainen. Toisilla ihmisillä pettää pitkään jatkuneen rasituksen jälkeen selkä, toisilla mieli. Eikä kaikkiin rasituksiin auta kipugeeli tai kortisoni. Omalla kohdallani minä väsyin pitelemään kaikkia lankoja käsissäni ja ennen pitkään sain aikaiseksi niin suuren solmun ettei sitä ollut enää mahdollista selvittää. Ja niin siellä käytävällä olin sitten minäkin.

Häpeää ja hengitysharjoituksia

Ihmisen mieli voi särkyä lukemattomilla eri tavoilla. Kuka kestää mitäkin ja kuinka kauan. Emme ole toistemme kopioita, eikä kukaan meistä synny tänne ohjekirja kainalossaan. Kun puhun suljetusta osastosta, puhun kirjaimellisesti osastosta, jonka ovet ovat lukossa ja ikkunoissa on kalterit. Paikasta, jossa hoidetaan tai tutkitaan psyykkisiin kriisitilanteisiin joutuneita ihmisiä. Paikasta, jonka tarkoitus on turvata ihmisen elämä.

Minun ensimmäinen ilta osastolla oli lämmin. Se oli lämmin siksi, että istuin kaikki talvivaatteet päällä ilta kahdeksaan asti, en vain suostunut niitä päältäni riisumaan. Siinä samaisella käytävällä minä istuin, iltapäivä kahdesta ilta kahdeksaan. Kassiani sylissä puristaen ja itkien. Epäuskoisena siitä, että olin oikeasti siinä. Juuri niin rikkinäisenä, juuri niin lamaantuneena, juuri niin elämänhaluttomana ja juuri niin tyhmänä, kaiken menettäneenä ja ihan helvetin väsyneenä.

Ensimmäisen illan jälkeen päivät seurasivat sielläkin toisiaan. Osastolla oli paljon nuoria syömishäiriöisiä, masentuneita ja itsemurhalla uhanneita. Osastolle tullessa oli luovuttava kaikesta millä voisi itseään satuttaa. Oli luovuttava niin laturinjohdosta kuin myös sytkäristäkin. Suihkuun ei saanut mennä ilman, että osaston henkilökunta oli asiasta tietoinen. Ja osastolla oli pakko syödä mikäli sieltä halusi pois, sillä syöminen tarkoitti tahtoa elää. Osasto oli monelle meistä turvapaikka, ikään, sukupuoleen tai ammattiin katsomatta. Siellä me kaikki olimme samanarvoisia.

Noiden 7 päivän aikana tapasin osaston ylilääkärin muutaman kerran. Viimeisellä vastaanottokerralla hän katsoi suoraan minuun ja sanoi vanhan miehen auktoriteetilla, hyvin hiljaisella, mutta vahvalla äänellä, ettei minulla ole mitään sairautta minkä he voisivat parantaa, vaan että oli yksinkertaisesti tapahtunut liikaa, liian lyhyessä ajassa, eikä mieleni pystynyt käsittelemään kaikkea. Minä kestin maallemuuton mukanaan tuoman juurettomuuden tunteen, minä kestin surun jonka lapsen kuolema aiheutti, minä kestin neljän kuukauden sairaalassaolon toisen lapseni raskauden aikana ja pelon hänenkin menettämisestä, minä kestin pitkän parisuhteen puhumattomuuden ja parisuhteettomuuden, minä kestin lukemattomat levottomat illat ja toisen ihmisen tahtomisen, mutta minä en kestänyt kaikkien näiden asioiden yhteissummaa.

Neljä päivää osastolla oltuani minä saavutin sen paljon puhutun pohjan. Enkä tehnyt sitä mitenkään hennosti, neitimäisen huomaamattomasti vaan ulvoen polvillani lattialla. Siellä minä olin, hienolla tittelillä uraa luova, nelivetomaasturillaan ajeleva keskituloinen aikuinen nainen, joka inhosi epäonnistumista ja oli tottunut saamaan sen mitä päättikään haluta. Hoitajan tiukassa syliotteessa, pää painautuneena hänen isojen rintojen väliin, paperipussiin hengittäen. Että nyt en sitten pystynyt enää edes hengittämään ilman apua. Siinä kohtaa häpeä sai aivan uudenlaisen merkityksen.

Pohjalla ei pelota enää

Niin kulunut kuin se sanonta onkin, niin pohjalta ei ole kuin yksi suunta ja se on ylöspäin. Niin alkoi pikkuhiljaa minunkin voimaantuminen, kasvottoman naisen tissien välistä. Oli oikeastaan annettava häpeän tulla ja ylpeyden mennä. Oli opeteltava katsomaan uudella tavalla peiliin, ikään kuin tunnustellen. Oli opeteltava pitämään näkemästään ja annettava anteeksi, ennen kaikkea itselleen.

Osastolle pääseminen oli monella tapaa minun elämän yksi suurimista lottovoitoista. Siinäkin hetkessä kaikki meni juuri niin kuin oli tarkoituskin, kivusta huolimatta. Ei kukaan ole koskaan väittänyt, että elämän on tarkoitus olla tunteeton läpijuoksu, jossa parhaiten pärjää tietynlaiset ihmiset. Minä uskon, että jokaisella meistä on taakkamme, kyse on vain erilaisista kyvyistämme kantaa niitä.

Minun toipuminen ei suinkaan loppunut siihen, kun astuin ulos sairaalan ovista. Loppuelämäni ajan minä tulen olemaan yhtä herkkä ja käsittelemään asioita ennen kaikkea tunteella enkä varmasti jatkossakaan valitse aina oikein. Nuo seitsemän päivää suljetulla osastolla eivät tee minusta millään lailla huonompaa tai häpeällisempää ihmistä, muttei ne myöskään tee minusta parempaa. Ne teki minusta ehkä ymmärtäväisemmän elämää kohtaan ja niiden myötä tunnen omat vahvuuteeni ja heikkouteni paremmin.

Näin kuuden vuoden jälkeen, voin sydämestäni sanoa, että suurimmat oppini tuolta ajanjaksolta ovat, että jatkuva pahimman pelkääminen oikeasti sairastuttaa, jos et itse kykene tekemään päätöksiä niin joku toinen varmasti ne ennen pitkää puolestasi tekee, rakkauden vastakohta ei koskaan ole viha vaan välinpitämättömyys, pettymyksiltään ei pysty kukaan meistä piiloutumaan ja kuinka oikeanlaiset, jalkaa maahan polkevat ystävät ovat elintärkeitä niinä hetkinä kun omat jalkasi eivät kanna. Suurin oppi on kuitenkin se, ettei pidä hävetä avun hakemista ja sen vastaanottamista ja kuinka sitä pelastetuksi tulemista täytyy pimeydestä huolimatta tahtoa. Elämässä tulee joskus väistämättä eteen tilanteita, jotka aiheuttavat sellaista rasitusta mielelle, ettei niiden edessä auta enää onnellisuusoppaat eikä kurssimuotoiset elämäntaitovalmennukset. Noissa tilanteissa meissä aina ehkä jotain särkyy, mutta kenties vain siksi, että sitä kokonaiseksi tuleminen vaatii, yhteensovitettavia palasia.

ARKISTO