4 ASIAA JOTKA SURU OPETTI

Hyökyaallon alle jääminen, kuivalla maalla. Siltä tuntuu luopuminen vastoin omaa tahtoaan. Joku meistä joutuu luopumaan perusterveydestään vakavan sairauden saapuessa, toinen omasta tahdostaan, koska häntä on lyöty yhden kerran liikaa, jonkun tahtomista testataan niinä hetkinä kun rakkaus tekee hiljaista kuolemaa ja pitää itkeä piilossa, tietoisena siitä, että ollaan lähellä luopumista ja moni meistä saa kunniavieraakseen elämänmittaisen surun sinä hetkenä kun joutuu katsomaan enkelin nousevan siivilleen.

Meidän enkeli nousi siivilleen 1.7.2010. 

ENITEN SATUTTAA LUOPUMINEN

Ensimmäinen lapsemme syntyi kuolleena aivan tavallisena torstai aamuna. Raskaus oli edennyt rv:lle 20. Ei ollut mitään syytä pelätä kuolemaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikki oli hyvin. Sitten kävi se kaiken muuttava silmänräpäys, jolloin elämä hävisi kuolemalle.

Ei voi sanoa, että kuolema olisi vieraillut minussa mitenkään näkymättömästi. Kuolema kertoi kyllä kyläilystään, teki sen tiettäväksi kivulla ja kirkkaan punaisella verellä. Joten kyllä hän kertoi, ei hellästi silitellen vaan rujosti runnomalla, selittelemättä. Anteeksi pyytelemättä hän vei sen mitä halusikin.

Se vierailu johti meidät keskelle elämämme kauneinta, mutta myös surullisinta tapahtumaa, jonka päätteeksi syntyi ”täydellinen tyttö”. Täydellinen niin kovin monella tapaa, mutta eloton. Saimme pitää tytärtämme Adaa sylissämme niin pitkään kuin halusimme. Hänellä oli kaikki kymmenen varvasta ja kymmenen pienen pientä sormea. Oli kulmakarvat ja mutruinen suu. Minä suutelin tuota otsaa, poskia, noita pieniä sormenpäitä ja tuota mutruista suuta. Minä kuiskasin kymmeniä kertoja kuinka paljon äiti rakastaa. Yritin sulloa kaiken sen rakkauden mitä pystyin, siihen pieneen hetkeen hänen kanssaan. Ja sitten tein sen mitä en olisi ollut valmis koskaan tekemään, minä toivotin hänelle hyvää matkaa. 

Isä sai kääriä Adan valkoiseen sellofaaniin ja laskea hänet alas vastasyntyneille tarkoitettuun vuoteeseen. Isä sai laskea hänet sylistään yhden ainoan kerran. Sitten saapui pimeys.

Pimeys, joka surun myötä saapui on ollut raskas taakka kantaa. Jokaisen suru on erilainen eikä niiden painoa tai merkitystä kantajalleen voi arvottaa. Minua suru ja menetys muutti ihmisenä. Mutta enemmän kuin mitään muuta kuolema opetti asioita elämästä.

1. ELÄMÄN ARVOA EI MITATA SEN PITUUDELLA

Yksi päivä vielä. Että edes yksi päivä. Ja samaan hengenvetoon ymmärrän ettei mikään aika maailmassa olisi ollut minulle riittävästi. En olisi ollut sen valmiimpi luopumaan lapsestani viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Olen ikuisesti ihmeissäni siitä, miten toiset meistä saa siivet selkäänsä niin aikaisin. Mutta haluan uskoa siihen, ettei kenenkään tarina jää kesken. 

2. VALON ERI SÄVYT TULEVAT KIRKKAIMMIKSI KUN ON KULKENUT PIMEÄSSÄ

Kun on pidellyt taivasta sylissään on kamalan helppoa hukuttautua pimeyteen. Sulkea silmät ja kaikki aistit kaikelta valolta. Olla vihaisesti surullinen. Mutta suru ei ole ainoastaan pois sulkeva asia. Vaikka meistä ei aina näy päällepäin, että tarvitsemme lohdutusta, silti suru nostaa esiin enkeleitä. Se nostaa esiin ihmisiä arjessamme, heitä jotka ovat valmiita astumaan suruun kanssamme. Nämä ihmiset on korvaamattomia, soihdun kantajia, niitä valoja pimeyksien reunoilla ja toiset heistä loistavat kirkkaampina kuin toiset. Suru opettaa myös hyväksymään. Se opettaa hyväksymään elämän rajallisuuden, sekä myös sen, että polkua ei aina saa kulkea tyynessä säässä. Minun polkuni ei ole sellainen kuin suunnittelin, eikä todellakaan sellainen kuin toivoin. Mutta se on ainutkertainen ja täydellinen juuri näin epätäydellisenä.

3. SURU ON ELÄMÄNMITTAINEN MATKA

Minulle surusta tuli vuosien varrella harso, jonka taakse on ollut kamalan helppo kätkeytyä. Surusta on tullut tekosyy. Se on ollut ainut aito ja turvallinen tunne. Pitkään ajattelin, että jos luovun itse jostain minulle merkityksellisestä, minulta ei voi väkisin enää viedä mitään. Surusta alkoi kohdallani matka, joka on vienyt minua moniin tienristeyksiin, hetkiin jolloin on pitänyt valita mihin suuntaan lähteä. Olen vihannut hetkiä noissa risteyksissä, sillä on ollut vaikeaa pohjata päätöksiä hyvään, koska pelkää pahinta. Surun synnyttämästä vihasta irtipäästäminen ja omien selviytymiskeinojen etsiminen tai niiden etsimättä jättäminen on elämässä aina oma valinta. Ja omat valinnat määrittävät sen millaiseksi elämänmittainen matkamme täällä muodostuu.

4. SURU OPETTAA SURFFAAMAAN

Suurin ja tärkein oppini on ehdottomasti se, että suru opettaa surffaamaan. Se vyöryy päälle aallon lailla, se hukuttaa alleen ja laittaa haukkomaan henkeä. Se kysyy voimia, joita et luule omaavasi. Mutta jokainen aalto saa sinut haluamaan, että elämä jatkuisi sittenkin. Ja se on kaunista.

Ei ole olemassa kahta samanlaista selviytymistarinaa. Ei ole mitään aikamäärettä, joka voidaan antaa ja luvata, että tietyn ajan jälkeen suru varmasti helpottaa tai kokonaan katoaa. Ajalla on toki valtava voima ja se tekee tehtävänsä, mutta se miten suru muokkaa ihmistä tai miten kauan se ketäkin koulii, on kiinni ihmisen siihen astisesta tarinasta. Ei meillä kaikilla ole samanlaisia eväitä käsitellä silmänräpäyksiä ja se tekee meistä jokaisesta ainutlaatuisen ihmisen. 

PIENET KÄDET YHTEEN LIITIT.

Minä en koskaan tajunnut mitään merkkejä lähestyvästä luopumisesta. Näin jälkikäteen uskon, että tyttäremme kuitenkin sanoi meille hiljaiset hyvästit. Meillä on hänestä ultrakuva, jossa hän on liittänyt pienet kädet yhteensä, kuin rukoillaakseen. Ikään kuin hän olisi tiennyt ettei elämä kanna pidemmälle. Kun taas hänen sinisilmäinen, vauhdikas veljensä näytti meille omassa kuvassaan voitonmerkkiä, ikään kuin sanoakseen ”täältä tullaan elämä”. Miten kaikki onkin ollut niin päivänselvää alusta asti. Meille kirjoitettua.

ARKISTO