Muistatko miten puhuit itsellesi viimeksi tilanteessa, jossa koit epäonnistuneesi? Itsemyötätuntoinen ihminen sitoisi Nanson Hibiscus aamutakkinsa normaalia tiukemmalla, mutta osaisi arvostaa yritystä. Ottaisi opikseen ja kannustaisi itseään yrittämään uudestaan. Kun taas ihminen ilman itsemyötätuntoa löytäisi sata syytä siihen, että epäonnistui. Kaikki itsestään. Lakkaisi yrittämästä ja häpeäisi epäonnistumistaan. Ihminen ilman itsemyötätuntoa ei tarvitse ketään ulkopuolista latistamaan itseään, sillä hänen sisällä asuu jo sanojaan säästelemätön, saduista tuttu ilkeä äitipuoli.
Ajatukset ei ole totuuksia, vaikka ne todellisilta tuntuukin
Meitä opetetaan lapsesta asti puhumaan kauniisti. Toisillemme. Meitä opetetaan kiittämään, kunnioittamaan ja kannustamaan. Toisiamme. Se millä äänensävyllä tai sanoilla puhumme itsellemme, sitä harvoin erikseen opetetaan. Minä kuulin sanan itsemyötätunto ensimmäistä kertaa terapeutiltani. En 4- vaan 43 vuotiaana.
Erään keskustelun yhteydessä terapeuttini pysäytti minut ja kysyi ”kuuletko kuinka puhut itsestäsi”? Siinä minä, painotan edelleen, että 43-vuotias, kuuntelin itsestäänselvältäkin tuntuvaa puhetta siitä, kuinka itseään arvostavien ja kannustavien ajatusten myötä onnellisuus lisääntyy. Se lisääntyy, koska kaikenlaisista hetkistä pääsee silloin paremmin ja nopeammin yli. Niiden johdosta löytää ratkaisuja, eikä näe pelkkiä ongelmia. Uskaltaakin enemmän.
Niin. Olla itseään kohtaan myötätuntoinen. Eihän sen pitäisi olla yhtä haastavaa kuin atomin ytimen tutkiminen. Kysehän on ainoastaan siitä, että ihmisen tulisi olla ystävä itselleen. Harvinaisen yksinkertaista eikö? Mutta kun ei ole. Liian moni meistä mitätöi minuuttaan rumilla ajatuksilla. Ajatuksilla, jotka itse on useimmiten valinnut ja joihin itse on päättänyt uskoa.
Tunnetaitoja voi opetella, siinä missä Kiinan kieltäkin
Se mikä minut tavallaan pysäytti itsemyötätunnon äärelle oli ajatus siitä, että huolimatta siitä miten paljon olen itseäni ruoskinut, millä tahansa sanoilla eri tilanteissa latistanut, niin en koskaan ole saanut tehtyä tekemättömäksi. Sättivät sanat ei ole koskaan palauttaneet minua ajassa taaksepäin, jotta olisin voinut toimia ”viisaammin”. Asiat ovat menneet juuri niin kuin ne ovat menneet. Ja sen hyväksyminen on aina jäänyt jotenkin puolitiehen.
Olen täysin varma siitä, että tulen epäonnistumaan jatkossakin. Tulen sanomaan vääriä asioita ja tekemään vääriä valintoja. Epäonnistumaan asioissa missä olisi ollut todella tärkeää onnistua. Ja ihan yhtä suurella varmuudella, niin tulet sinäkin. Joten ehkä nyt, juuri tämän ikäisenä, olisi viimein aika opetella ymmärtämään ja hyväksymään itsensä. Ehkä viimeinkin olisi oikea aika alkaa puhumaan kauniisti. Itselleen.