Käsi ylös, jos joku on joskus mennyt niin väsyneenä nukkumaan, että tyynyn kulma on kastunut kyyneleistä? Tuollaisten päivien iltoina sitä tuntee kantavansa koko maailman painoa harteillaan. Kun ensin on kantanut vastuuta, vehnäjauhoja ja villakoiria. Ja jos ei kukaan muu, niin sinä itse olet kehottanut itseäsi jaksamaan. Sinnittelemään yli sen tunteen, ettet oikeasti enää haluaisi jaksaa.
Arki väsyttää välillä jokaisen meistä
Monesti ihmisiä, jotka vaan sitkuttavat menemään, heidän jaksamistaan ihastellaan. Heillä sanotaan olevan selkärankaa ja sitkeyttä. Ja on totta, että toiset meistä jaksaa paremmin ja pidempään kuin toiset, mutta meillä kaikilla on erilaiset lähtökohdat, tilanteet ja tukijoukot. Puhumattakaan voimavaroista.
Harva arvaa, että sitkeimpienkin tyynyliinat ovat toisinaan kyyneleistä kosteat. Sillä sitä sinnittely teettää, pistää peittelemään. Ja siihen peittelyyn sortuu työvuorojen ja toistuvien torstaiden välissä jokainen meistä. Ei sinnittelyä suorita ainoastaan viranhaltijat, vanhempiensa omaishoitajat tai Vasaloppettiin valmistautuvat. Ihan jokainen voi väsyä asioiden kasaantuessa ja vastuuta kantaessa. Kantaa sitä vastuuta sitten mistä tahansa.
Yksi syy siihen miksi on vaikeaa olla sinnittelemättä on se, että ihminen kokee, ettei omassa elämässä väsymystä aiheuttavat asiat ole ”oikeanlaisia”. Että moni muu jaksaa/kestää enemmän ja ajatellaan, että kyllä minun ”tämä” pitäisi jaksaa. Kyllä minun pitää jaksaa vain tämä yksi vaativa lapsi. Kestää tämä pienesti puhumaton puoliso. Jaksaa näitä vuorotöitä ja hiihtolomia Himokselle.
Ikään kuin oma väsyminen ei olisi riittävä syy lakata sinnittelemästä. Ikään kuin oma tunne siitä, ettei juuri nyt jaksa, olisi tarpeeksi hyvä syy vetääkseen käsijarrusta ja sanoakseen, että tarvitsee hetken tai pidemmänkin hengähtääkseen. Ettei halua hulabaloohon Himokselle, eikä jaksa yrittää tehdä tästä suhteesta juuri tänään yhtään parempaa.
Jokainen vetää omat rajat jaksamiselle
Minä väsyn arjessa toisinaan pelkästään ihan siitä, että kalenterissa on liikaa suunniteltuja menoja. Vaikka ne menot olisi itse sinne kirjaamiani ja kivojakin. Ennen tunsin eläväni mitä enemmän kalenterissa oli kaikkea suunnitelmallista, mutta nykyään väsyn jo ajatuksesta, että minun pitää olla kahden viikon päästä jossain tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan. Jotenkin se, että työelämä on nykyään täynnä aikatauluja ja asioita, joista pitää pitää kiinni, niin sitä samaa kaavaa en halua noudattaa enää vapaa-ajallani. Mutta minulta on vienyt ikuisuuden opetella nauttimaan elämästä näin. Olla sopimatta niitä menoja ja tekemättä niitä merkintöjä.
Toinen asia minkä äärellä aina väsyn on se, että opettelen vieläkin sanomaan ei. En ainoastaan ihmisille, vaan myös asioille. Se, että ei:n sanominen on ollut niin työlästä, on omalta osaltaan täyttänyt sitä kalenteria ja saanut minut tuntemaan väsymystä jo ennen kuin minnekään edes piti lähteä.
Sinnittelyn lopettaminen vaatii mielestäni muutakin kuin vain päätöksen olla enää sinnittelemättä. Se vaatii ymmärryksen siitä miksi sinnittelee. Onko syy siinä, että kokee olevansa vastuussa monen ihmisen onnesta/hyvinvoinnista ja pyrkii kaikella toiminnallaan tekemään muiden elämästä kivempaa/helpompaa? Unohtaen ehkä itsensä. Vai onko syy yksinkertaisesti siinä, että on sanonut kaikille ja kaikelle kyllä. Vai sittenkin siinä, että joku muu käsikirjoittaa elämääsi? Kun syyn ymmärtää, on helpompi vetää raja omalle jaksamiselle. Ja tuon rajan vedettyään on vahvempi päättämään ketä hetkiinsä päästää ja mihin aikansa käyttää.