Kuinka moni on joskus toivonut olevansa toisenlainen? Toivonut olevansa kaunis, ketterä, rikas, rakastettu, onnellinen tai edes omalaatuinen? Mutta aina kuitenkin päätynyt ajattelemaan olevansa kaikkea muuta, ei mainitsemisen arvoista. Minä olen.
Kaikesta huolimatta käytän nykyisin tyytyväisenä mummokalsareita, koska ne levittyy tarpeeksi laajalle, eikä mene vahingossakaan mytyksi persvakoon. Minulla on jenkkakahvoja kainaloissakin ja raskausarpia navan korkeudella. Tukka harmaantuu vaikka olen vasta neljänkymmenen. Olen kaikkea tuota ja vielä enemmänkin, mutta silti mikään noista asioista ei ollut syypää siihen, että minun itsetunto oli muutama vuosi sitten yhtä suuri kuin ämpärissä lilluvalla viledalla: sitä ei ollut. Enkä usko olevani ainut keski-ikäinen nainen, joka on yrittänyt kätkeä huonon itsetunnon läheisiltään. Meitä on monia.
Itseään ei koskaan pitäisi vertailla naapurin Kaijaan
Hyvä itsetunto saa olon tuntumaan arvokkaalta ja huono itsetunto tekee päinvastoin. Hyvän itsetunnon omaava ihminen uskoo enemmän yleisesti hyvään, näkee kaikkialla mahdollisuuksia ja ei mittaa omaa arvoaan vertaamalla itseään muihin.
Huonon itsetunnon omaava ihminen pelkää yksinkertaisesti enemmän. Näkee tummia pilviä kirkkaalla taivaalla ja kokee jäävänsä pilvien lisäksi myös toisten ihmisten varjoon. Huonon itsetunnon omaava ihminen ei luota itseensä. Ei omaan vetovoimaansa tai kykyihinsä. Hän pelkää ehkä juuri niiden jenkkakahvojen ja kalsareidensa vuoksi. Tai sitten hän pelkää, koska joku toinen ihminen on tehnyt hänestä teoillaan pienen.
Minun kohdalla itsetuntoa söi päätökset, joita pidin pitkään virheinä. Muistan ikuisesti joulun, jonka vietin yhden eron jälkeen yksin. Muistan miltä tuntui herätä jouluaattoaamuna kodissa, jossa ei tuoksunut kinkku eikä kukaan ollut estelemässä minua kurkkimasta pakettien sisälle ennen ilta kuutta. Sinä jouluna minä itkin. Istuin sohvan nurkassa, kuuntelin Lionel Richietä ja itkin. Tunsin olevani maailman suurin epäonnistuja ja mietin miksen saanut mitään kestämään. Ja voi taivas miten minä pelkäsin. Minä pelkäsin, että olisin ikuisesti yksin. Etten koskaan kelpaisi kenellekään. Se tunne oli musertava. Sinä jouluna ei paljon kulkuset kilisseet. On vaatinut paljon aikaa ja terapiaa ymmärtääkseni, ettei kukaan katso minua samoilla silmin kuin minä itse katson.
On raskasta rakastaa ihmistä, joka ei rakasta itseään
Veikkaan, että moni on joskus kehoittanut ystäväänsä tai puolisoaan rakastamaan ja luottamaan itseensä enemmän. Siinä missä joku päätyy hakemaan huonoon itsetuntoon vertaistukea vaihdevuosifoorumeilta, toinen muuttuu vaan hiljaa henkisesti harmaaksi. Joku taas kasvattaa kovan ulkokuoren, jonka taakse vaan harvat pystyvät näkemään. Ei myöskään pidä unohtaa niitä tosielämän Ansa Ikosia, jotka valitsevat tehdä elämästään helposti kadehdittavaa kätkemällä kaiken huikeuteen. Kaikkien näiden tapojen taakse kätkeytyy ihminen, joka ei halua tulla nähdyksi keskeneräisenä. Vaikka ainut kuka hänet sellaisena näkee on hän itse.
Minun kompastuskivet on ehdottomasti aina ollut valtava tarve miellyttää muita ihmisiä. Tein sitä jo aivan pienenä lapsena, oman tahtoni kustannuksella. Käyttäydyin niin kuin minun odotettiin käyttäytyvän. Ja jatkoin opittua käytöstapaa parisuhteessakin, edelleen oman tahtoni kustannuksella. Jos en pystynyt miellyttämään, niin sitten sovittelin.
Tiedän, että on äärettömän raskasta rakastaa ihmistä, joka jatkuvasti tuntee riittämättömyyttä ja siksi myös pelkää. Pelkää menettämistä, pelkää eilistä ja varsinkin huomista. Se tekee arjesta raskasta. Ei kukaan jaksa loputtomiin pitää toisen päätä pinnalla parisuhteessa. On parisuhteen hyvinvoinnin kannalta tärkeää tiedostaa, että suurin osa meistä on siinä missä on, aivan vapaasta tahdostaan, joten jos toinen on mennäkseen, niin sitten hän menee. Ei siinä auttaisi, että olisi Miss Helsinki, Tampere, Turku tai vaikka edes menneen vuoden Miss Märkäpaita. Emme ole, emmekä pysty olemaan, vastuussa toisen ihmisen valinnoista. Emme pysty pakottamaan ketään rakastamaan meitä, vaikka meillä kuinka olisi sheivatut sääret.
Keski-iässä kahdehditaan puitteita ja parisuhteita
Tänä päivänä sosiaalinen media mahdollistaa meille jokaiselle sen, että voimme halutessamme tehdä elämästämme huikean hienon ja kadehdittavan shown. Ja niin moni tekeekin. Moni parisuhde saa onnellisemmat puitteet kuin mihin ne oikeasti nojaakaan ja moni huonon itsetunnon omaava ihminen esittää olevansa levollisempi kuin oikeasti onkaan.
Teini-iässä kadehdimme toistemme nappiverkkareita ja hiekkapestyjä Leviksiä, keski-ikäisenä kadehditaan terveellisiä elämäntapoja, Teneriffalle suunnattuja lomamatkoja ja miehiä, jotka hierovat hartioita.
Itse en tiedä kuin yhden tavan kehittää itsetuntoa. Monesti meitä kehoitetaan listaamaan kaikki ne asiat mitkä meissä on hyvää, nostamaan esille asioita, joiden vuoksi minun tulisi rakastaa minua. Kokeilin tätä joskus, ei toiminut.
Voi kunpa se olisikin niin helppoa, mutta kun ei ole. Vaikka listaisimme kaikki vahvuutemme ja heikkoutemme ja ottaisimme päivittäiseksi tehtäväksemme vaalia ja vahvistaa niitä, niin väitän, että arki ajaa edelle. Sillä jos ei nälkää, palavereja, lapsia, miehen tarpeita, jääkiekkotreenejä ja pilatesta voi työntää syrjään, niin itsensähän aina voi. Niin helposti se käy. Oman ajan ottaminen ei ole helppoa ihmiselle, joka ajattelee, ettei ole sen arvoinen.
Minun tapa kehittää itsetuntoani on ollut alkaa uskomaan. Uskomaan siihen, että elämä on kaunista ja hyvää. Että minä ansaitsen olla onnellinen. Jokainen meistä ansaitsee. Sinäkin ansaitset! Olen opetellut irroittamaan virheideni ylivaltaa minusta. Olen opetellut antamaan anteeksi itselleni. Olen opetellut hyväksymään myös sen, että kyse ei ole minun epäonnistumisesta, minun puutteistani, mikäli joku toinen ihminen on onneton. Ja aina joku jossain on.